Kiitokset Caritalle vielä jälkikommenteista! Sain paljon uutta ajateltavaa enkä vielä ole kaikkea sisäistänytkään...
Lauantaiaamupäivällä tallasin Saralle kaksi jälkeä peltojen laitaan. Molemmissa oli märkä maa. Ekassa lisäksi korkeaa kasvillisuutta, tokassa savinen maa vähäisin kasvein. Ensimmäisessä myös lisäbonuksena lantakasoja lähettyvillä. Molempiin sama teema eli 20-30 metriä pitkä suora, 90-asteen kulma, jonka jälkeen jälki jatkui vielä kymmenisen metriä. Ekassa jäljessä kulma oli vasempaan ja jälkimmäisessä oikeaan. Vähensin nameja radikaalisti. Laitoin niitä vain aloituskohtaan ja pariin ensimmäiseen askeleeseen sekä kulman jälkeen metrin parin päähän. Loppupalkat oli tällä kertaa pusseissa. Sara on mennyt niin monta kertaa näön avulla purkeille, joten tehtiin nyt sitten näin. Askelsin pienillä väleillä (lähellä normaalia askelpituutta). Jäljet sai vanheta parisenkymmentä minuuttia.
Noin metriä ennen molempien jälkien aloitusta annoin koiralle nenätyöskentelyvinkiksi pari rauhallista silitystä kyljestä (sama tunnarissa) ja käskyn ”Jälki”. Nenä painui maahan. Tosin koira kyllä tiesi jo muutenkin mitä oltiin tekemässä, sen verran kova hinku jäljille oli. Ekalla jäljellä Sa meni vauhdilla ilman ongelmia. Kulmankin se meni juuri niin kuin olin itsekin mennyt. Välillä koira meni nenä ylhäällä ja sitten taas tarkisti tarkemmin painamalla nenän maahan.
Toisen jäljen ekat viitisen metriä koira meni harhaillen. Kuljin itse vain passiivisena perässä ja annoin koiran ratkaista ongelman itse (en siis jarrutellut missään vaiheessa). Jäljestystyyli oli tässäkin sama eli välillä nenä ilmassa ja välillä nenä maassa. Loppujälki menikin sitten ihan hyvin, kulmankin Sa meni todella tarkasti. Aivan lopussa kuitenkin Sa lähti ensin seuraamaan minun poistumisreittiä, palasi sitten takaisin ja löysi loppupalkan. Annoin sen syödä, vaikka en kyllä tiedä olisiko tässä tapauksessa pitänyt palkata koiraa.
---
Sunnuntaina päiväsellä tallasin erään pellon laidan korkeahkoon kasvistoon noin 30-40 metriä pitkän kaaren. Maa oli jälleen kosteaa. Askellus oli lähes normaalia. Aloituspisteen namitin taaskin sekä sen jälkeiset ekat askeleet. Lisäksi laitoin nameja poluntapaisen kohdalle. Loppupalkka oli pussissa. Jäljen vanhennettua vartin päästin koiran jälkelle. Metriä paria ennen annoin käskyn ja koiruus löysikin hyvin aloituskohdan. Kuitenkin ensimmäiset metrit koiralta oli jälki hukassa. Se pyöri siinä jäljen lähellä, kunnes sitten löysi jäljen. Poluntapaisen kohdalla Sa meinasi lähteä kulkemaan sitä pitkin, mutta jatkoikin sitten jäljellä. Kymmenisen metriä ennen loppua Sa kadotti jäljen kokonaan. Harhailtuamme aikamme jätettiin jälki siihen ja koiruus jäi vaille loppupalkkaa. Mä tunnen liikaa empatiaa jäljen hukannutta koiraakin kohtaan, joten nyt pitää pysyä tiukkana. Huonosta työstä ei tule palkkaa. Toki jos näitä sattuu useamminkin, niin pitää sitten helpottaa jälkeä.
Keräsin siis loppupalkan pois ja tallasin vielä uuden jäljen kohtaan, jossa kasvillisuus oli matalampaa. Tämä jälki oli noin 30 metriä pitkä suora. Alussa ja lopussa namit. Käytiin puolisen tuntia kävelemässä metsässä ja takaisin palatessa Sara pyrki ensimmäisen jäljen luokse, sehän jäi kesken! Sinne ei kuitenkaan menty, vaan haisteltiin toinen jälki. Annoin taas käskyn vähän ennen jälkeä ja Sa löysikin hyvin jäljen, tosin meni juuri alkunamien ohi. Koiruus pysyi nyt jäljellä. Aivan lopussa tosin poikkesi metrin jäljen sivuun (polkuko?) ja loppupalkallekin tuli hieman sivusta. Koira sai kuitenkin palkkansa tällä kertaa.
Molemmilla jäljillä jäljestystyyli oli sama kuin eilen, eli koira kulkee nenä ylhäällä ja välillä tarkistaa hajua maasta. Mulla ei riitä rahkeita opettaa koiraa ainakaan erikoisjäljen siistiin työhön, joten pääasia nyt on, että koira menee jälkeä pitkin tyylistä riippumatta. Märkä peltomaa ei näyttäisi olevan ihan niin vaikea kuin märkä metsä.
Lauantaina kotimatkalla bongailttiin lehmiä parin metrin etäisyydeltä. Ekana pikkulehmät oli tien varressa. Niitä Sa ei juurikaan noteerannut ja lehmien kohdalla mielenkiinto kääntyi jo vastaantuleviin koiriin. Vähän myöhemmin oli isommatkin lehmät tien vieressä. Niitä Sa ei jättänyt huomioimatta. Se oli muka välinpitämättömän oloinen, mutta silti tarkkaili koko ajan lehmiä. Lisäksi se taisi esittää vähän sijaistoimintaakin.
Koiran suhtautuminen lehmiin on näköjään muuttunut. Viime vuonna Sa haukkui ja murisi nähdessään lehmiä (tätä tekee myös hevosille…). Tälle vuotta ekaa kertaa lehmiä nähdessään vähän kauempana kirmailemassa koiruus kulki tomerana häntä pystyssä ja nyt sitten näin. Oispa mukava osata lukea koiraa paremmin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti